Sopivasti kaikkea liikaa

Synnyin kuolemaan. Kuolemaan väristen kylmästä, ihon palaessa kipeästi poltteessa. Miten sitten tulenkaan kuolemaan fyysisesti, kirjoitan teille siitä toisesta kuolemasta. Henkisestä kuolemasta.

Mutta ennen sitä, puhutaan teistä arvoisa lukijani. Mitä aiot elämässäsi? Oletko valehdellut itsellesi tänään kaiken olevan hyvin? Et kai, hyvä ihminen kun itsellesi olet. Toisin kuin minä joskus.

Palataan kuolemaan. Kuolla voi siis jo eläessään. Pitkästyttävä pakkoavioliitto tai pakkoneuroosi tappaa ihmisen. Jälkimmäisestä minä tiedän jotain. Sopivasti kaikkea liikaa, ohi oman tahdon, palvellen olematonta. Tyydytystä ei-mistään. Kuolema. Se ei olekaan niin lopullinen kuin väitetään. Fyysinen kuolema toki, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Puhun siis henkisestä kuolemasta. Kuoleman tullessa hiljalleen, sitä ei huomaa, ja sitten olet jo mennyt mustien verhojen taakse, pimeään. Tappanut itsesi henkisesti tai fyysisesti. Jälkimmäisessä tuskin olet sitä itse todistamassa, käytännössä et ensimmäisessäkään.

Jokin kuitenkin saa meidät pois sieltä pimeästä. Se ei ole Jumala, se on asia joka meissä kaikissa on, on aina ollut. Se on osa meitä, mua ja sua. Tarvitaan kuitenkin eräänlainen ponnahduslauta, mikä nostaa sut ylös. Niinkuin toinen ihminen. Hänen pelkkä olemassaolonsa voi olla kolahtava lapio arkun kanteen ja valo alkaa loistaa hiljalleen kannen raoista.

Elämä ja sen tarkoituksettomuus, sen ihanuus, sen kurjuus. Se että olet se pimeys tai masennus tai mikä tahansa ja otat siitä kaiken irti kuin lapsuuden päivästä huvipuistossa, oppituntina. Ei tule kuvitella omaavansa jotain ulkopuolista tilaa, silloin tulet ruokkineeksi huonoa oloa. Loppujen lopuksi - hymyilet tai itket - olet olemassa ja ajattelet. Pakosta pääsee kun ei enää taistele vastaan, pelosta kun katsoo sitä silmästä silmään, rahoistaan kun ostaa talon ja hankkii vaimon ja lapsen. Itsestäsi et pääse eroon millään. Onneksi!