Avomerellä

Elämässä on ankkureita, joita heitämme pysyäksemme paikallamme edes hetken, kunnes yritämme kaikin voimin repiä niitä irti pohjamudista, pystyäksemme lähtemään jälleen liikkeelle. Laivan pysähtyessä jäämme myrskyn armoille, mutta sen liikkuessa olemme aina askeleen edellä tai puskemme keulan kohti suurinta aaltoa, pääsimme siitä läpi tai emme. Jos seuraamme aina aurinkoa, huomaamme kulkevamme ympyrää tietämättä, minne olemme matkalla. Vasta kun irrotamme sokaistuneen katseemme suuresta keltaisesta pallosta ja suuntamme keulamme sinne, mihin todella haluamme mennä, olemme vapaita. Silmien täytyy tottua pimeäänkin.

Karikoita varoessamme emme silloinkaan saa niitä liiaksi varoa. Joskus pohjan täytyy osua kunnolla jäävuoreen, ennen kuin ymmärrämme, minne todella olemme menossa tai mitä todella olemme tekemässä. Vaikka vanhan tilalle rakennettu uusi pohja ei niin vahva olisikaan, tulee sen muodostua rehellisyydestä itselle ja muille.

Jos tietämättömänä lipuu kohti majakoita, jotka kutsuvat luokseen tai valitsee reittinsä niiden pintakirkkaiden valojen mukaan, huomaa pian olevansa tuuliajoilla paikassa, johon ei tiedä miten joutui. Ihmisten pinnallisuus tekee heistä seireeneitä, jotka iloitsevat nähdessään surkean naamasi ja pistävät tikarin selkääsi sen käännettyäsi. Vasta kun tiedät solmivasi veneesi kiinni todellisen ystävän satamaan, voit olla huoletta. Älä hyppää katolta, ennen kuin tiedät, kuka on ottamassa sinua vastaan.

Avomerellä rauhassa laineiden vietävänä kelluminen on joskus paikallaan, mutta päämäärät mielessä ja toinen käsi valmiina ruorilla.