Kadulla vastaan tulevat ihmiset ovat robotteja. He kävelevät liukuhihnalla pikavauhtia kuolemaan. Heidät on turrutettu rasvalla kuorrutetuilla voileivillä, television kuvasaasteella ja visioilla kaiken anteeksi antavasta jumalasta. He luulevat, että kun he elävät tämän elämän palvoen rahaa ja työnantajia, he saavat paremman seuraavan elämän. Heidän virheensä ovat luoneet pelon, kun sen olisi pitänyt luoda voiman ottaa vastaan kaikki, mitä eteen heitetään. He halusivat olla rock-tähtiä ja palomiehiä, jotka tuntevat olonsa sankariksi joka päivä. He eivät kuitenkaan ole sitä.Tunnen olevani ulkona siitä kaikesta. En usko siihen autuaaseen usvaan. Uskon autuuteen, jonka saavuttaa, kun huomaa itse olevansa oman elämänsä sankari, joka pelastaa itsensä joka päivä. Uskon voimaan, joka sikiää jokaisesta päätöksestä, veivät ne sitten pois tieltä tai eivät. En pidä itseäni keskitiellä, alitajuntani pitää huolen siitä, että ajaudun aina ojaan, josta kaivan pohjamudat. Luon mudasta timantteja. Selkeitä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti